Ollaan jo helmikuussa ja korona sen kun vain jatkuu . . . HUOH! Pian kohta jo vuosi tätä!
No, siitäkin huolimatta jänniä aikoja eletään Fiinan juoksua odotellessa.
Ja onnellinen on oltava tästä talvesta, josta tuli ihan vanhan ajan kunnon talvi , eli paljon lunta ja pakkastakin. Aina parempaa kuin loskat, rännät, musta talvi! Jääkelit alkavat olla parhaimmillaan. Kovasti jo odotankin talvilomaa, kun on kunnolla aikaa nauttia talvisen kauniista Päijänteestä. Siellä puudelitkin saavat aina olla vapaina kun on lääniä. Rikkinäisiä hanskoja ym. vain mukaan taskuun leikkeihin tai kannettavaksi aarteeksi ja sitten menoksi; kävellen tai suksin, retkiluistimilla kun kävin kokeilemassa, niin ei oikein ollut ainakaan vielä hyvä kiitää, liian muhkuraista! Tytöille puen useimmiten manttelit niskaan ja suojatöppöset jalkaan, sillä jäällä usein jonkin verran tuulee sekä kova hanki + jää saattavat rikkoa varpaiden välejä. Alla olevassa kuvassa Maisa-mummo 12v. paistattelee auringossa tänään.
No, siitäkin huolimatta jänniä aikoja eletään Fiinan juoksua odotellessa.
Ja onnellinen on oltava tästä talvesta, josta tuli ihan vanhan ajan kunnon talvi , eli paljon lunta ja pakkastakin. Aina parempaa kuin loskat, rännät, musta talvi! Jääkelit alkavat olla parhaimmillaan. Kovasti jo odotankin talvilomaa, kun on kunnolla aikaa nauttia talvisen kauniista Päijänteestä. Siellä puudelitkin saavat aina olla vapaina kun on lääniä. Rikkinäisiä hanskoja ym. vain mukaan taskuun leikkeihin tai kannettavaksi aarteeksi ja sitten menoksi; kävellen tai suksin, retkiluistimilla kun kävin kokeilemassa, niin ei oikein ollut ainakaan vielä hyvä kiitää, liian muhkuraista! Tytöille puen useimmiten manttelit niskaan ja suojatöppöset jalkaan, sillä jäällä usein jonkin verran tuulee sekä kova hanki + jää saattavat rikkoa varpaiden välejä. Alla olevassa kuvassa Maisa-mummo 12v. paistattelee auringossa tänään.
Kyllä mummokoira on ihana! Jotenkin se on niiiiiiin fiksu ja viisas, tuntuu siltä, että Maisa ymmärtää melkein kaiken, mitä sille juttelen. Mummosta on tullut vanhemmiten myöskin hyvin vaativa joidenkin asioiden suhteen. Jos takapihan ovi ei ole tarpeeksi auki, kun Maisa on ulkona ja haluaa sisälle, silloin kuuluu hyvin vaativa haukku, joka tarkoittaa: "Tulkaa nyt äkkiä joku avaamaan minulle ovi ja ihan kunnolla!!! Enhän minä tuosta 20cm:n raosta ala pujottautumaan todellakaan!" Ja jos ei ovea avata kunnolla, rakosesta ei suostu sisälle astumaan. Ja minähän juoksen . . . Vaikkei pitäisi, mutta kun mummo on mummo!
Toinen asia on leikit. Maisa tykkää edelleen leikkiä ihan joka ilta. Ja parhaat lelut ovat tietysti vinkuvia. Kongin punainen mustekala, sekä Raijan tuliainen, harmaa ihana vinkunorsu. Kun leikkihetki iltaisin koittaa, kysyn Maisalta, että leikitäänkö? Haepa mustakala tai haepa norsu ja Maisa tuo juuri pyydetyn lelun ja sitten leikitään vetoleikkiä tai piilotan lelua jonnekin tms. Infarkti ei ole myöskään kaukana, kun kömmin sänkyyn pimeällä ja vahingossa astun vinkumustekalan päälle . . .
Kolmanneksi on kyllä todettava, että vanhuuden merkkejä on 12-vuotiaassa jo paljonkin, vaikka pääasiassa oikein pirtsakalta ja hyväkuntoiseltahan Maisa vaikuttaa. Trimmatessa pöydällä seisomista en voi enää vaatia, Maisa saa maata lähes koko ajan. Karstaamisenkin olen melkein jättänyt, koska jotenkin tuntuu, että iho on herkistynyt ja toisaalta turkkikin on jo niin ohentunut, ettei se juuri karstaa kaipaakaan. Maisan turkin väri on muuttunut koko ajan yhä aprikoosimmaksi. Väri on ihana. Ihoon on tullut ihan hurja määrä luomia. Pakkasella mummon anturat ovat myös herkät ja tassuja paleltaa helposti ja Maisa alkaa nostelemaan niitä, ellei tossuja ole jaloissa.
Ruokailu on aivan oma juttunsa. Koska syötän pääasiassa raakaruokaa, niin se on se juttu, eivät kamalat kuivat nappulat, joihin joskus syystä tai toisesta turvaudun. Sitten kun on nappulailta, niin Maisa ei suostu edes vilkaisemaan kuppiinsa, se tietää jo kaukaa: "Jaha, yrittää syöttää minulle tuota . . ." Sanon sitten aika tiukasti, että se nyt vain on tänään nappulapäivä! Maisa tulee silloin aina eteeni ja haukahtaa vaativasti ja terävästi. "Ei käy! En koske!" Minä siihen vain totean että, NAPPULAPÄIVÄ ja sillä sipuli. Sen jälkeen saattaa tulla viel pari haukkua minulle ja koira käy lepäilemään. Kun se parin nälkäisen tunnin kuluttua toteaa, että piru vie, ei se ole vieläkään laittanut minulle yhtään parempaa, niin sitten Maisa saattaa yötä vasten hiljaa hiipiä kipolle ja vähin äänin napsii pahoja nappuloita, kun ei emäntä parempaa suostunut antamaan . . .
Kyllä myös lenkkimme ovat huomattavasti lyhentyneet, sillä vauhti on hidastunut ja varsinkin ylämäet aihettavat jo paljon hengästymistä. Kuulin juuri yhdestä isovillakoirasta, joka oli elänyt 16-vuotiaaksi. Erittäin pitkä ikä. Kunpa mekin saisimme pitää tämän ihanan mummelimme, elämäni koiran, vielä monen monta vuotta kanssamme <3 <3
Toinen asia on leikit. Maisa tykkää edelleen leikkiä ihan joka ilta. Ja parhaat lelut ovat tietysti vinkuvia. Kongin punainen mustekala, sekä Raijan tuliainen, harmaa ihana vinkunorsu. Kun leikkihetki iltaisin koittaa, kysyn Maisalta, että leikitäänkö? Haepa mustakala tai haepa norsu ja Maisa tuo juuri pyydetyn lelun ja sitten leikitään vetoleikkiä tai piilotan lelua jonnekin tms. Infarkti ei ole myöskään kaukana, kun kömmin sänkyyn pimeällä ja vahingossa astun vinkumustekalan päälle . . .
Kolmanneksi on kyllä todettava, että vanhuuden merkkejä on 12-vuotiaassa jo paljonkin, vaikka pääasiassa oikein pirtsakalta ja hyväkuntoiseltahan Maisa vaikuttaa. Trimmatessa pöydällä seisomista en voi enää vaatia, Maisa saa maata lähes koko ajan. Karstaamisenkin olen melkein jättänyt, koska jotenkin tuntuu, että iho on herkistynyt ja toisaalta turkkikin on jo niin ohentunut, ettei se juuri karstaa kaipaakaan. Maisan turkin väri on muuttunut koko ajan yhä aprikoosimmaksi. Väri on ihana. Ihoon on tullut ihan hurja määrä luomia. Pakkasella mummon anturat ovat myös herkät ja tassuja paleltaa helposti ja Maisa alkaa nostelemaan niitä, ellei tossuja ole jaloissa.
Ruokailu on aivan oma juttunsa. Koska syötän pääasiassa raakaruokaa, niin se on se juttu, eivät kamalat kuivat nappulat, joihin joskus syystä tai toisesta turvaudun. Sitten kun on nappulailta, niin Maisa ei suostu edes vilkaisemaan kuppiinsa, se tietää jo kaukaa: "Jaha, yrittää syöttää minulle tuota . . ." Sanon sitten aika tiukasti, että se nyt vain on tänään nappulapäivä! Maisa tulee silloin aina eteeni ja haukahtaa vaativasti ja terävästi. "Ei käy! En koske!" Minä siihen vain totean että, NAPPULAPÄIVÄ ja sillä sipuli. Sen jälkeen saattaa tulla viel pari haukkua minulle ja koira käy lepäilemään. Kun se parin nälkäisen tunnin kuluttua toteaa, että piru vie, ei se ole vieläkään laittanut minulle yhtään parempaa, niin sitten Maisa saattaa yötä vasten hiljaa hiipiä kipolle ja vähin äänin napsii pahoja nappuloita, kun ei emäntä parempaa suostunut antamaan . . .
Kyllä myös lenkkimme ovat huomattavasti lyhentyneet, sillä vauhti on hidastunut ja varsinkin ylämäet aihettavat jo paljon hengästymistä. Kuulin juuri yhdestä isovillakoirasta, joka oli elänyt 16-vuotiaaksi. Erittäin pitkä ikä. Kunpa mekin saisimme pitää tämän ihanan mummelimme, elämäni koiran, vielä monen monta vuotta kanssamme <3 <3