Maanantaina 21.3. oli jännittävä päivä. En meinannut millään malttaa odottaa koulun loppumista, että päästiin Viitaniemen klinikalle ultraäänitutkimukseen Mollan kanssa. Edellisenä päivänä meillä oli kyllä niin järkky lenkki, että sen jälkeen sanoin, että jumppakenkäni syön, ellei Molla ole tiineenä... Eikä onneksi tarvinnut alkaa kengänpohjaa jyrsimään :D
Sunnuntaina sää oli mitä ihanin ja siksipä en malttanut oikein tulla kotiin ja päivälenkki piteni pitenemistään... Tuossa sitten jo oltiin enää noin puolen kilometrin päässä kotoa, niin Molla teki stopin. Ei askeltakaan enää. Siinäpä sitten seistiin. Olisipa vain ollut vaikkapa jokin puistonpenkki siinä, missä odotella... Eikä yksikään tuttu sattunut ohittamaan autolla, olisin oitis liftannut koirien kanssa kyytiin! Varmaan lähes puolisen tuntia huilattiin ja sitten kun oikein kannustin, niin Molla lähti viimein madellen jatkamaan matkaa. Loppu päivän se vain makoili. Mutta eipä kai se ihme ole, jos siellä masussa seitsemisen puudelin alkua vie jo voimia... Tuo seitsemän on tosin vain hyvin karkea arvio. Voi niitä olla vähemmänkin ja vastaavasti myös enemmän. Pääasia että pentuja tulee. Ja aina tämä loppukaneetti: jos kaikki hyvin menee... Toivotaan niin!
Molla oli taas niin huvittava lääkärissä. Eläintenhoitajakin pyydettiin siihen paikalle, kun Mollaa alettiin asettelemaan siihen laverille selälleen ultrattavaksi. Kun olin Mollan siihen nostanut, siinähän se köllötti ja veteli pian sikeitä!!! Hoitaja nauroi, että mihinkäs häntä muuten tässä tarvitaan...
Sunnuntaina sää oli mitä ihanin ja siksipä en malttanut oikein tulla kotiin ja päivälenkki piteni pitenemistään... Tuossa sitten jo oltiin enää noin puolen kilometrin päässä kotoa, niin Molla teki stopin. Ei askeltakaan enää. Siinäpä sitten seistiin. Olisipa vain ollut vaikkapa jokin puistonpenkki siinä, missä odotella... Eikä yksikään tuttu sattunut ohittamaan autolla, olisin oitis liftannut koirien kanssa kyytiin! Varmaan lähes puolisen tuntia huilattiin ja sitten kun oikein kannustin, niin Molla lähti viimein madellen jatkamaan matkaa. Loppu päivän se vain makoili. Mutta eipä kai se ihme ole, jos siellä masussa seitsemisen puudelin alkua vie jo voimia... Tuo seitsemän on tosin vain hyvin karkea arvio. Voi niitä olla vähemmänkin ja vastaavasti myös enemmän. Pääasia että pentuja tulee. Ja aina tämä loppukaneetti: jos kaikki hyvin menee... Toivotaan niin!
Molla oli taas niin huvittava lääkärissä. Eläintenhoitajakin pyydettiin siihen paikalle, kun Mollaa alettiin asettelemaan siihen laverille selälleen ultrattavaksi. Kun olin Mollan siihen nostanut, siinähän se köllötti ja veteli pian sikeitä!!! Hoitaja nauroi, että mihinkäs häntä muuten tässä tarvitaan...